Ihmeiden aika ei ole ohi

Otto on nukkunut tällä viikolla kahtena yönä 4 tuntia putkeen.

Jep, ei ole suuret murheet meidän perheellä, myönnetään se heti alkuunsa. Kummasti vain asiat alkaa saada ihan järjettömiä mittasuhteita, kun niitä tarpeeksi kauan pyörittelee. Siinä vaiheessa, kun ei ole yli vuoteen nukkunut kunnolla, alkaa koko elämä pyöriä unen saamisen ympärillä.

Tällä hetkellä yksi haaveistani on, että saisin nukkua koko yön, aina aamuun asti heräämättä. Ihan sama, vaikka aamu alkaisi jo kuudelta, mutta jos edes sinne asti saisi nukkua rauhassa. Huomaa, että ajatus ei enää pysy kasassa ja tulee räjähdeltyä pienimmistäkin asioista.

Ja tämän kaiken takanahan on, ei nainen, vaan Pöksämme. Poika ei ilmeisesti ole perinyt unenlahjojaan vanhemmiltaan (postimieheltä, kenties??), sillä uni nyt vaan on hänelle aivan toissijainen juttu. Tai sitten ei. Päiväunet maittaa hyvin, pari viikkoa sitten mitattiin huiput: 5 tuntia. Älytöntä. Ihmekö tuo ettei sitten yöllä nuku, sanoi lääkäri. Kaiken takana kuitenkin on ilmeisesti kaksi asiaa; refluksi ja lapsi tyypiltään tissitakiainen.

Yritän parhaillaan saada itselleni selkärankaa, jotta päästäisiin edes tuosta jälkimmäisestä eroon. Eihän yöllä syödä kuin jouluna. Hah! Kyllä mä ainakin söisin koko ajan, jos en nukkuisi. Tai lihoisi, miten vain.

Päivähoitopaikkojakin pitää alkaa jo miettiä (aivoja lainaksi, anyone?!?). Ärsyttävää, koska hoitotarve on vasta syksyllä. Jep, itseni tuntien tajuaisin viikko ennen kuin hoidon pitäisi alkaa unohtaneeni koko asian. Että ehkä kuitenkin parempi näin. Järvenpään kaupungin varhaiskasvatuksen ammattilaiset todennäköisesti hakkaavat päätään seinään, kun kyselen asiallisia ja asiattomia kysymyksiä päivähoitopaikoista. Miettivät todennäköisesti samalla, että onko tällaisia ihmisiä oikeasti olemassa? Ja kuinka se kehtaa? Ja kuka se luulee olevansa? Ja mähän kehtaan, saan ja ihan mitä vaan, koska mä oon äiti. Piste.