Sen sijaan, että tekisin todella tärkeää venäjän sanalistaa (,jota muuten mainostin tekeväni fb:ssa, kunnes päädyin tänne), puran tunteitani blogiini. Kumpi sitten on tärkeämpää, päästä venäjän kurssista läpi vai suodattaa tunteitaan nettiin, joku viisaampi voi sen kertoa. Tosin, tässä on sellainen ikävä oravanpyörä, että mikäli pääsisinkin ihmeen kautta venäjän tentistä läpi, fiiliksetkin olis paljon paremmat, koska työmäärä pienenisi viikossa noin 10 tuntia. Teoriassa. Käytännössähän olen uhrannut kyseiselle kielelle niin vähän kuin mahdollista. Ja nyt siitä kärsitään.
Mutta pääsyy minkä takia tänne eksyin taas on HÄS. Eli Huono Äiti Syndrooma. Tuttu kaikille äideille, paitsi niille jotka ovat yli-ihmisiä tai sitten teeskentelevät todella hyvin. Kummin vain, rispektit heille. Mä en nimittäin aina jaksaisi olla äiti. Ja mielestäni äitiys ei ole 24/7 ihanaa, onnellista ja autuasta. Pääosinhan tämä on todella palkitsevaa ja se pieni kultamussukka on ihan yli-ihana (varsinkin repiessään hiuksia, purressaan tai kiukutellessaan kun ei saa leikkiä veitsellä). Mutta tulee myös niitä hetkiä, jolloin kaipaisi sitä OFF-nappia, jotta saisi edes hetken aikaa kuvitella, että omillakin tarpeilla on merkitystä. Vaikka eihän niillä ole. Ainakaan siinä määrin kuin pienen miehen tarpeilla.
Huomaan usein laittavani kaikki omat tarpeeni sivuun (mukaan lukien se kaikkein primitiivisin eli vessassa käynti) pojan tarpeiden vuoksi. Ja näinhän asian pitääkin olla. Mutta on sellaisia päiviä tai hetkiä (kuten tänään) kun tuntui, että olisi mukavaa, jos joskus edes saisi omat tarpeensa asettaa edelle. Ehkä sitten eläkkeellä. Ja huomaan myös leikkiväni äitiä miehellekin, hänenkin tarpeensa ja mielihalunsa menevät lähes aina omieni edelle. Todella ärsyttävää.
Toinen asia mistä tulee armoton HÄS on se, etten aina jaksaisi hoitaa poikaa. Liittyy juuri tuohon edelliseen varmaan jollain tasolla. Millä oikeudella minä uuvun ja väsyn, kun on ihmisiä joilla ei ole lasta tuhansista toiveista huolimatta? Millä oikeudella minä valitan, kun olen saanut näin suuren aarteen? Miksi olen tyytymätön asioihin, jotka ihan millä tahansa mittapuulla ovat loistavasti? Jaa-a. Itsekkyys on yksi synneistäni. Olen harjoittanut sitä pitkään ja olen siinä todella hyvä, siis todella. Jos olisin tietänyt 2 vuotta sitten itsestäni sen mitä tiedän nyt, en olisi halunnut lasta. Olisin pitänyt itseäni täysin hulluna. Tai näin ainakin sanon nyt. Huomenna voi taas mieli olla toinen. Mutta takaisin asiaan, eli nyt kun tuo kultamussukka tuossa on, niin en siitä millään luopuisi. Vaikka joskus uhkaankin myydä toisen sirkukseen. Leikilläni, luulen.
Aina näiden ajatusten kanssa mietin, että miksi sallin itselleni nämä tuntemukset? Sillä eihän se ole missään määrin oikeudenmukaista, että sellainen joka on saanut kaiken mahdollisen parhaan elämäänsä, valittaa siitä mitä hänellä on! Huolimatta kaikista näistä tuntemuksista voin illalla vain todeta ikävöineeni poikaa hirmuisesti, kun haen häntä hoidosta. Ja sitten osaan taas olla kiitollinen kaikesta, mitä olen elämääni saanut, ainakin hetken aikaa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ihanaa kun kävitte meillä kyläilemässä eilen :) Laitoin tuonne meidän blogiin pari "alastonkuvaa" Otosta, koiriin liittyvä blogi-kirjoitus luonnollisesti...
VastaaPoistaMitä tulee tuohon siun kirjoitukseen, niin eiköhän nuo tuollaiset tuntemukset ole ihan normaaleja. Tai no mistä mie nyt mitään tietäisin mutta kaverit on kertoneet. Tai ehkä jopa lukenut joskus jotain jostain. Mut ehkä ei syytä huoleen :)
Kyllä sie ihan normijuttuja mietit, tai sit mieki olen ihan yhtä epänormaali äiti kuin sie :)) Itse kaipaan kans noita omia juttuja ja aikaa, mutten luopuisi kyl mistään hinnasta omasta riiviöstäni. Auttaisko ajatus, mikä mua ainakin auttaa, että ei mene kuin muutama vuosi ja sit kaverit on tosi tärkeitä, tulee sitä osaamista ja itsenäisyyttä, ei pyöritä enää koko ajan siinä äitin helmoissa...
VastaaPoistaAinakin mitä omaa lapsuuttani mietin, oon ollu aina kauhee kyläluuta...nopeesti vaan käyny hapasemas sapuskaa ja taas jatkanu touhuja ulkona/ kamujen luona. Ite aina vaikeina hetkinä mietin, et aika menee kumminkin siivillä ja sit kohta saa taas sitä omaakin aikaa enemmän, aikaa itselleen. Sen olen tässä kuluneen kaheksan kuukauden aikana huomannut, etten taida enää haluta huolehtia yhdestäkään lisäihmisestä, ketä tässä jo pyörii, jotenkin tämä hoitaminen ja huolehtiminen on saavuttanut kiintiönsä... Joten se alkuperäinen viiden lapsen haave on karissut kovaa vauhtia pois... :))))
Muistan myös vanhemman äidin sanat, kun hän joskus minulle sanoi, että on helppoa kun muksut on pieniä ja ne leikkii viel oman aidan sisäpuolella, mutta ko ne kasvaa ja lähtee ovea paiskaten ulkomaailmaan, niin sitte se huoli muuttuu ihan erilaiseksi. Niihän se on. Ite en kyl uskalla ajatella moista, on niin jästipää tuo yks sirpukka, että ajatuskin moisesta saa harmaat hiukset kasvamaan.
Kyllä sitä niin monesta asiasta ja ajatuksesta aina kantaa huonoa omaatuntoa, täytyy vain yrittää olla itselle armollinen. (Kumpa osaisin tuon itsekkin...) Kuvittele, että miekin väsyn Neten kiukutteluun, vaikka pitäs oikeesti olla vaan onnellinen, onhan mulla toistaiseksi ainakin yksi terve lapsi, voisi olla ihan toisinkin. Yritän aina sitä kiitollisuutta herätellä kun on ihan väsy, eikä jaksaisi ja palaa pinna, tulee huudettua ja räyhättyä. Mutta luulen, ettei kai sitä olisi normaali, jos ei välillä väsyisi ja tuntisi näin. Yritän vain sitten ääneen pyytää anteeksi omaakin kiukutteluani.
Mitä niihin omien tarpeiden viimeiseksi siirtämiseen tulee, niin se taitaa olla meidän naisten, äitien tyyppivika. Joskus oikein pistää vihaksi, kuinka nuo ukot voi vain tyynesti, vaikka tilanne oli mikä tahansa, ottaa aamukahvinsa, muronsa ja päivänlehden, istua niiden kanssa kaikessa tyyneydessään pöytään, vaikka muksut huutaisi mitä ympärillä. Aamukahvi ja -lehti nyt vaan on saatava, piste.
Välillä ihan kateudesta vihreä, kun päivän juossut sinne, sitten tänne, tehnyt tuota ja laittanut tätä. Huomaa kuinka maha kurnii niin, että pyörryttää ja pissihätä vaivaa, jotta suussa asti maistuu, eikä hampaitakaan ole joutanut pesemään... Silloin toivoisi, että pystyisipä kuten nuo miehet, asettamaan oman etunsa lapsien edelle...
Sellasta... Pointtinihan oli, että salli ajatuksesi, se on inhimillistä. Aika kuluu ja muksut vanhenee, sit sitä omaakin aikaa jää. Jossakin vaiheessa met huomaamma, että missä ihmeen ajassa vaippapöksyt kasvo noin isoiksi... Huolehtiihan sitä toki aina niistä, mutta luulempa et tulee aika et sitä toivoiskin vähän jonkun kiikkuvan päällä ja repivän hiuksista, huutavan jatkuvasti "ÄITIII". :))))
Voimia siulle sinne äidin haasteelliseen maailmaan, välillä pitääkin olla itsekäs. Tsemppiä ja haleja!
Kyllähän tuo lapsuus on ihan häviävän lyhyt aika ja aina ei vain jaksa olla kiitollinen, vaikka syytä olisi.
VastaaPoistaNormaalejahan nämä tunteet kai on, mutta enpä silti voi sanoa niistä kauheasti pitäväni. Eikä kai tarvitsekaan.