Vappua

Mä en ole saanut ainoatakaan vappuviestiä tänä vuonna. Paitsi työntekijältä yhden. Mutta sitä ei lasketa.

Pohdinpa tässä vain, että onkohan meikäläisen sosiaalinen elämä kuihtunut jotenkin olemattomiin? Voipi olla. Missäs välissä sitä ehtis, saatikka jaksais, pitää yllä sosiaalisia suhteita kun opiskelee, pyörittää kolmea jäätelökioskia ja yhden osakeyhtiön taloushallintoa, kotitaloutta ja leikkii pikkuautoilla hiekkalaatikon reunalla? Eiköhän tuossa ole ihan tarpeeksi aktiviteettia yhden ihmisen viikon tarpeiksi?

Ei.
En halua ruikuttaa, valittaa ja olla ärsyttävä, nenään kimittävä nainen. Mutta silti. Miksi musta tuntuu, että mun kaikki ystävyyssuhteet on vanhentuneet talven aikana? Jos parasta ennen -päiväys oli joskus vuosi sitten, niin tuntuu että viimeinen käyttöpäivä oli ja meni. Humpsis! Svush! Ei ehtinyt edes huomata.

Ehkäpä mä olen kamala, mutta mun mielestä ystävyys on vastavuoroista. Ja ehkäpä mä myös ajattelen, että se jolla on enemmän vapaa-aikaa voi yrittää ottaa yhteyttä. Voi myös olla, että mä olen kyllästynyt aina kerjäämään seuraa itselleni oman ikäisistä ihmisistä.

Elämäntilanteet on niin kovin erilaisia. Ja tuntuu ettei oo enää mitään, mikä yhdistäis. Ja sekin vähä mikä yhdistää, on lukioaikainen tuttavuus. Jesh! Ehkäpä olis vain viisainta myöntää, että turha sitä on väkisin yrittää. Mä en jaksa yrittää olla ystävä, kun tuntuu ettei ole ystävää. Ja kun tuntuu, ettei kukaan edes kaipaa. Ehkä on parempi vain antaa olla.

Mä oon aina ollut huono luovuttamaan, vaikka tietäisin hävinneeni. Ehkä mä toivon, että jotain olis vielä pelastettavissa. Mutta epäilen vain, että tää homma alkaa olemaan mun voimavarojeni yläpuolella. Ja luulen, että jos mä tätä yritän väkisin jatkaa, se murtaa mun itseluottamuksen ja joudun olemaan muuta kuin olen.

Onnellinen voin olla siitä, että mulla on sentään ihana mies, paras aviomieheni. Joka kyllä ajaa mut usein hulluuden partaalle. Mutta herättää se sentäs hyviäkin tunteita aina silloin tällöin. Heh.
Ja onhan meillä maailman ihmeellisin piäni miäsi, joka jaksaa joka ikinen päivä osoittaa, että maailmasta löytyy aina rakkautta ja naurua. Ja koskaan ei ole niin paha olla, ettei yksi irvistys voisi sitä pois pyyhkiä.

Ehkä mä tyydyn tähän. Mä olen jo saanut nimittäin lottovoiton. Ja niin itsekäs olen, etten kaipaa ketään apajilleni. Tyrkyttämään omia tarpeitaan silloin kuin heille sopii, vaikkeivat he koskaan kiinnostuneet siitä, mitä minä olisin ystäviltäni tarvinnut.

Ja enhän minä mitään edes tarvitse, sillä minulla on jo koko maailma, Pökö-miäsi. Tosin, joskus olisi kiva jutella ihan oikeasti eikä vain osoitella autoja ja lintuja. Mutta, mikäpäs sen antoisampaa. Saapahan ainakin takaisin sen mitä antaa. Ja enemmän.